RIP Emma.

Niin sitä luulee olevansa valmistautunut lemmikin poismenoon, joka on väistämättä edessä jossain vaiheessa.

Olen ollut mukana viemässä perheemme koiria viimeiselle matkalleen ja pitänyt niitä sylissä, kun elämä hiipuu niiden maallisesta tomumajasta.

Olen hyvästellyt koiran autossa ja ennen autoon laittamista, kun se lähtee viimeiselle matkalleen.

Vein kissani Pekan 20-vuotiaana lopetettavaksi ja myös sitä pitelin loppuun asti. Samoin sen siskon Maijan, joka ei jaksanut elää montaakaan viikkoa pitempään kuin veljensä.

Mutta tämä ei ollut ainakaan yhtään helpompaa.

Kävi niin, että palatessani kotiin eräästä seminaarista, olin lähdössä koirien kanssa lenkille. Päästin ne ensin pihalle käymään ja menin vaihtamaan lenkkitamineet päälle. Tullessani takaisin pihalle, huomasin heti ettei kaikki ole hyvin. Emma liikkui oudosti ja oli apua anovan näköinen. Niimpä laitoin Emman takaisin sisälle ja lähdin puristava tunne rinnassani lenkittämään muut koirat. Jo sillä lenkillä aloin itkeä, jotenkin tiesin että nyt on kyse jostain vakavammasta ja olin päättänyt jo aiemmin, että jos Emmalle vielä tulee jotain isompaa esim.selän kanssa, ei sitä lähdetä enää kiusaamaan enempää. Emma nimittäin oli jo 9-vuotias ja siltä on jo aiemmin leikattu kaksi välilevytyrää ja kuntoutettu se lähes entiselleen.

Tosiaan edellisten leikkausten jälkeen se on ollut lähes entisellään. Vanhoissa leikkauskohdissa on näkynyt röntgenissä spondyloosia ja niiden aiheuttaman kivun takia Emma oli ollut jo puoli vuotta jatkuvalla kipulääkityksellä. Sen kanssa se kuitenkin oli ihan fine ja vietti normaalia elämää liikkuen ja harrastaen.

Joitakin muutoksia sen käytöksessä kuitenkin ilmeni viimeisen vuoden sisään. Se ei enää leikkinyt Kertun kanssa ja sen resurssiaggressiivisuus pulpahti taas pintaan sisätiloissa. Jälleen saimme konkreettisen esimerkin koiran kivun vaikutuksesta käytösongelmiin.

Lenkiltä palattuani soitin eläinlääkärin päivystykseen ja lähdimme viettämään lauantai-iltaa päivystysjonoon. Emma käveli omin jaloin, mutta kun yritin sitä kävelyttää vähän enemmän, se oli haluton kävelemään ja seisoi alaselkä kyyryssä. Eläinlääkärissä se vaikutti aivan normaalilta, mutta edelleen näin ettei kaikki ole hyvin. Näin sen selän asennosta ja Emman ilmeestä. Eläinlääkäri huomasi Emman aristavan palpoitaessa selkäänsä tietystä kohtaa.

Emma sai opiaattipistoksen ja nostimme sen kipulääkeannosta. Sunnuntaina en voinut osallistua seminaarin toiseen päivään,vaan halusin olla Emman kanssa jos se tulee kipeämmäksi. Edelleen Emma vaikutti päällisin puolin täysin normaalilta. Se oli tyyni, se käveli itse. Kuitenkin tiesin edelleen ettei kaikki ole hyvin. Itkin koko sunnuntain ja mielessäni jätin Emmalle jäähyväisiä.

Sain Emmalle ajan neurologille maanantaiksi ja neurologi tutki Emmaa ja paikansi kivun tiettyyn nikamaväliin. Halusin vielä varmistaa magneettikuvin, että kyseessä on välilevytyrä, vaikka olinkin jo päättänyt ettei Emmaa aleta hoitamaan vaan samalla nukutuksella se voidaan päästää pois. Tiistaiaamuna isäntäkin tiesi, että tämä voi olla viimeinen aamu Emman kanssa ja me hyvästeltiin se aamulla.

Tiistaina otettiin magneettikuvat ja sain puhelun kesken työpäivän lääkäristä. Neurologi kertoi, että Emmalla on jo kolmas välilevytyrä ja että se on todella harvinaista. Tyrä oli isokokoinen ja ensisijainen hoito sille olisi leikkaus. Konservatiivinen hoito tulee myös kyseeseen, kunhan potilas kävelee vielä itse. Minä en halunnut enää alkaa Emmaa kiusaamaan, sillä paraskin lopputulos rankan toipumisen jälkeen olisi kipuinen koira risan selkänsä kanssa. Se oli yksi elämäni raskaimmista päätöksistä, mutta onneksi olin sen miettinyt jo valmiiksi noin puoli vuotta sitten, kun kuvautin Emman ja sen selästä löytyi vaikka mitä kivuliasta vaivaa. 

Emma ei koskaan valittanut kipuaan, eikä reagoinut mihinkään kun minä tunnustelin. Välilevytyrä on kuitenkin erittäin kivulias sillä pullistunut välilevy painaa selkäydinhermoja. Kun välilevymateriaali alkaa vuotaa, se painaa entisestään hermoja ja silloin tulee myös halvausoireita. Moni sanoi lääkärissä sinä aamuna kun Emman vein viimeiselle matkalleen, että se vaikuttaa ihan normaalilta, on reipas ja iloinen. Emma ei ole koskaan näyttänyt kipuaan ja myös se on hyvä muistutus, että ilman kunnon tutkimuksia on turha mennä väittämään koiran voivan hyvin.

Tästä on nyt joitakin viikkoja ja nyt pystyn asiasta kirjoittamaan. Itken koko ajan tätä kirjoittaessani, mutta niin sen pitääkin mennä.

Emma oli minulle rakas perheenjäsen, luotettava työkaveri sekä harrastuskaveri 9 vuotta. Se kulki mukanani töissä pienestä asti ja erossa olemme olleet muutaman lyhyen reissun verran. Koirat ovat olleet aina ne joihin voin luottaa, monikaan ihmissuhde ei ole elämässäni yltänyt samaan. Koskaan ei tule uutta Emmaa ja se tulee säilymään muistoissani aina yhtenä elämäni tärkeimmistä henkilöistä. 

Emman posimenon jälkeen huomasin, että se oli tehnyt vaikutuksen kaikkiin ketkä sen olivat tavanneet. Moni muukin jää kaipaamaan Emmaa.

Muistetaan olla hyviä ja reiluja koirillemme ja taata niille elämisen arvoinen,hyvä koiranelämä. Sen voi tehdä koiralle vain kerran. Voin itse täysin rehellisesti sanoa, että olen tyytyväinen siihen millaisen elämän Emma on saanut. Olen pitänyt sen puolia viimeiseen asti ja ollut aina sen rinnalla. Olen tarjonnut sille kaikkea sitä tekemistä, mistä se on tykännyt ja tehnyt kaiken voitavani sen eteen, että sillä olisi hyvä olla. En ole koskaan tahallani satuttanut tai pelotellut sitä. Olen myös tyytyväinen siihen, että ajattelin sen parasta myös viimeisessä, vaikeassa päätöksessä.

Hyvää matkaa rakas Emma. Nyt ei satu enää.