Seniorikerho

Niin se aika rientää...

Sushin saapuessa meille ajattelin saavani nuoren koiran. Noh...ikä heitti vuodella ja uudet oletetut synttäritkin tuli pian, joten herra Susi-Paavali täytti juuri 7 vuotta. Hän tosin on elänyt teini-ikäänsä vasta näin jälkikäteen, sillä edellisessä elämässään koiratarhan betonikopissa se ei ollut mahdollista. Sikäli tietysti olen saanut nauttia samoista asioista kuin pentujen ja nuorten koirienkin kanssa, sisäsiisteyskasvatus ja koulutus nollasta lähtien mukaan luettuna.

Toukokuussa oli Kertun synttärit ja 10 vuotta tuli täyteen. Kerttu kylläkin on edelleen hurjan reipas ja leikkisä. Siitä on erityisesti seniori-ikäisenä kuoriutunut oikea hulivili entisen tiukkapipon sijaan.

Emman synttärit on pian ja hän täyttää 9 vuotta. Emmassa voi nähdä suurimman muutoksen entiseen. Nuorempana Emma oli kiltti ja rento, toki virtaakin piisasi jopa toivottua enemmän. Se on kuitenkin tarpeeksi liikuntaa ja tekemistä saatuaan ollut aina ns.helppo koira. Nykyään viretilojen hallinta tuottaa suuria vaikeuksia ja kotona Emmasta on tullut "hiljainen tappaja". Se ei murise tai varoita vaan käy kiinni muihin,jos katsoo muiden esim.uhkaavan sen resursseja. Tärkeäksi resurssiksi sille on muodostunut myös tila. Nämä oletettavasti johtuvat kivusta.

Elämä seniorikoirien kanssa on tuonut uusia puolia meidän koiraperheen elämään ja senkin vuoksi jatkossa kyllä pyrin pitämään selkeämmin eri sukupolvia talossa. Aiemmin ajattelin, että kahden nuoren koiran kanssa riittää haastetta, mutta kyllä myös samaan aikaan kroonisesti sairaat, ajoittain kipuiset vanhuskoirat ovat vastaavasti haastavia. Vaikka toisaalta elämä on jo löytänyt uomansa ja yhteinen sävel on ollut koko perheellä jo kauan, on vanhuuden vaivat tuoneet jälleen uutta haastetta.

Ensimmäiset kissani Pekka ja Maija tulivat minulle 10-vuotiaina ja elivät vielä 9 vuotta sen jälkeen.Tokihan ikä alkoi painaa ja uni maistua enemmän viimeisinä vuosina,mutta vielä 19-vuotiaana kissat leikkivät metsästysleikkejä, osallistuivat jotakuinkin kaikkeen mitä kotona tehtiin ja elivät kissan elämää. Toisella oli kilpparilääkitys ja toisella hampaat yksi, risti, kaksi, mutta huonoon kuntoon kissat menivät vasta ihan viime metreillä.

Olen vienyt lopetettavaksi ne ja myöskin 2 perheemme koirista silloin kun olen vielä asunut vanhempani kanssa. Se on hirveää, eikä siihen varmasti totu mitenkään. Tiedän että se tulee olemaan jälleen vaikeaa, kun tästä koiraporukasta alkaa aika jättää. Toivon että osaan päästää irti riittävän ajoissa. Ajatus siitä saa kuitenkin muistamaan, että täytyy nauttia niiden seurasta vielä kun voi ja yrittää tehdä niiden viimeisistä vuosista vielä niin hyviä kuin vaan mahdollista.

Vakituisia lääkityksiä meillä ei nyt ole muilla kuin Emmalla. Emma taitaa olla kipulääkkeellä lopun elämäänsä, sillä siltä löytyi viime lääkärintarkastuksessa kalkkeumaa, spondyloosia ja kaikkea mahdollista selkä-ja kaularangasta. Emmahan osoittaa kipunsa menemällä sata lasissa ja raivoamalla muille koirille sisällä. Ilmeisesti ahtaissa tiloissa alkaa helpommin ahdistaa. Ulkona mitään ongelmaa ei ole ja koirat saavatkin onneksi olla pihalla ja lenkeillä täysin vapaasti yhdessä. Riekkumista ja hullun lailla ryntäilyä täytyy hillitä lähinnä sen takia, että kroppa ei enää kestä. Sisällä olen pitänyt Emmaa omissa oloissaan. Olen rajannut sen tilaa porteilla tilaan, johon se muutenkin tuntui hakeutuvan oleilemaan itsekseen.

Kertulla on satunnaisia pissavaivoja, mutta niin satunnaisia etten ole aloittanut sille lääkitystä siihen, vaikka resepti on jo haettu.

Sushilla seurataan kontrolli verikokein Leishmanian vasta-aineita, sillä se on osoittautunut ns.rajatapaukseksi. Mitään oireita ei kuitenkaan ole ollut ja testituloksetkin näyttävät raja-arvoa, ei positiivista.

Aika vähällä hoidolla siis ollaan toistaiseksi selvitty. Tytöthän ovat läpikäyneet isoja leikkauksia ja kuntoutusta nuorempina, mutta seniori-iässä on selvitty aika pienillä krempoilla.

Surullista on, kun koirista vanhin Kerttu yrittää joka päivä leikittää nuorempiaan, jotka vaan möllöttävät tai eivät ainakaan innostu juoksemaan/painimaan sen kanssa. Mummeli on kuitenkin sen ikäinen, ettei sille oikein muitakaan kavereita löydy, kun se ei ole sosiaalisimmasta päästä kumminkaan.

Nyt aletaan olla siinä pisteessä, että ainakin osa lenkeistä täytyy tehdä erikseen. Tytöt eivät vaan jaksa enää kävellä kuin n.puolituntisia, parin kilometrin lenkkejä. Niille on kyllä selvästi tehnyt hyvää liikunnan siirtyminen maastoon ja upeaahan on, kun meillä on järvi ihan vieressä ja uimaan pääsee päivittäin. Tytöt tykkäävätkin uida ja kahlailla sekä touhuta vedessä. Osa liikunnasta tulee siis hoidettua tällä pehmeällä tavalla kesällä järvessä ja talvikaudella uimalassa.

Sushi taasen on ollut mukana hoitamassa asioita, töissä ja toisten koirien kanssa lenkeillä, ja sen kanssa on tullut tänäänkin käveltyä lähemmäs 10 kilometriä. Luulin että se olisi ihan väsynyt, mutta pikku-tirsojen jälkeen se riehui jo sisällä lelujensa kanssa.

Monestakin syystä täytyy mulla siis riittää aikaa kaikille kolmelle erikseen. Tyttöjen lenkkien lyhennyttyä on niille myös keksittävä muuta puuhaa,sillä aktiivisia ne ovat edelleen. Ikä asettaa ehkä fyysisiä rajoituksia, mutta niin kauan kuin koirat itse haluavat tehdä asioita ja liikkua (eli elää), niin saavat elämästään nauttia. Sitten kun elämässä ei ole enää koiran kannalta mitään nautittavaa, niin täytyy osata päästää irti.